onko vielä koskaan kukaan löytänyt sitä mitä hän on etsinyt

Kuvat eivät tule liittymään kirjoitukseen mitenkään.


Tietääkö meistä kukaan mihin on menossa? Luulin aina ylä-aste ikäisenä, että kymmenien vuosien päästä olen enemmän kartalla siitä mitä haluan, oletin myös että ihmiset ympärilläni tietävät mihin ovat matkalla. Vaadittiinhan sitä minultakin silloin, tietoa siitä mitä haluan kun olen iso.
Nyt kun olen varttunut siitä miltei kymmenisen vuotta, en voi sanoa tietäväni vieläkään mitä haluan. Nykyään tiedän kuitenkin, että ympärilläni monet ihmiset painivat saman kysymyksen äärellä; silti, vaikka ovat minuakin monia kymmeniä vuosia vanhempia. Sen ajatuksen myötä olen alkanut epäilemään, ettei meistä kukaan todellisuudessa tiedä mihin on menossa.

Hän sanoi elämä on lyhyt, eikä hän ollut vielä

löytänyt sitä mitä hän on etsinyt.

Häl oli silmissänsä jano ja vaikka mä näinkin sen

otin mä hänet vierellein mun elämään.

Ja siinä seistessäni vielä kuulin kun preeria kauemmas

häntä kutsui tuonnemmaks etelään.

Oli minullakin suunnitelma, tarkka käsikirjoitus siitä mitä haluaisin. Ei kuitenkaan tarvita kuin yksi hiljainen ajatus siitä, että mitä jos ei sittenkään - sillä jokainen ajatus on todellisuus - jokainen ajatus, joka on luotu mieleen on läsnä. Ja se siitä käsikirjoituksesta, koska mitä jos haluankin sittenkin jotain muuta? Ehkä käsikirjoituksessani lukeekin juuri nyt, että minun täytyy lopettaa ja katsoa muualle, tai ehkä siellä lukee pelkkää tyhjää?

Olen yrittänyt ajatella asiaa monelta kannalta, sillä niin monet haluavat vain olla onnellisia, mutten tiedä riittääkö sekään todella. Mitä sitten vaikka olisi onnellinen? Ei onnellisuus tarkoita sitä, että asiat olisivat niin kuin haluaisi niiden olevan. Mutta entä jos et tiedä mitä haluat?

Esimerkiksi itselläni on monia aloja takana, enkä vieläkään tiedä mitä haluan. Joskus olin täysin kartalla siitä mitä halusin, mutta sitten hommia tehdessäni saatan miettiä että ehkä en haluakkaan tätä?

Olen alkanut ymmärtämään muita ihmisiä paljon paremmin, sillä olemme kaikki yhtä eksyksissä. Ehkä astumme avioon, mutta olemme silti yhä epävarmoja avioitumisesta, ehkä saamme uuden työn mutta pian taas epäilemme asiaa syystä tai toisesta. Ihminen kai luotiin sellaiseksi, ettei mihinkään ole helppo tyytyä - ja onhan siinä puolensa hyvässä että pahassa.
Ja ehkä lopulta kun ihminen saa tarpeeksi ikää, niin olo ei ole niin levoton vaan on helpompi tyytyä siihen mitä on saavuttanut. Mutta siinä vaiheessa palataa kysymykseen, että onko ne saavutetut asiat juuri niitä mitä halusi saavuttaa?

Olisi vain helpompaa unohtaa, olisi vain helpompaa tyytyä siihen mitä on. Olisi helpompaa, jos en astelisi jokaiseen saavutukseen miettien että ehkä en kuulu tänne, että jos kirjoitan taas nimeni tähänkin paperiin niin minut kahlitaan lattiaan - olen alkanut ymmärtämään sisäistä kapinoijaani jota en ennen ole tuntenut.

Monet vastoinkäymiset herättävät viimeistään ajatukset siitä, että mitä todella elämältä haluaa. ja vaikka olisikin jonkinlainen ajatus, niin jollain tapaa ne ajatukset tuntuu mahdottomilta vaikkei mikään pitäisi olla mahdotonta. Jos se tuntuu mahdottomalta, niin ehkä et todella halua sitä - ehkä et todella ole valmis tekemään asioita joita pitäisi ja siksi asia on mahdoton. Mutta minkä eteen olisi valmis vaikka jättämään kaiken?

Mä mietin elämä on lyhyt mut onko vielä koskaan kukaan
Löytänyt sitä mitä hän on etsinyt

Eilen istuin tuolillani, katsoin peilistä kuvajaistani ja mietin että mitä jos en uskallakkaan elää. Elää kuten voisin. Tänää katsoin kaupassa ihmisiä ihmetellen, kuinka he elävät elämäänsä. Ihmetellen, että ovatko he tyytyväisiä elämäänsä. Tyytyväisyydestä on alkanut muodostumaan minulle pakkomielle - miksi tehdä mitään mikä ei miellytä minua? Miksi kukaan tekee mitään mikä ei miellytä? Joskus tietenkin on tehtävä asioita jotka eivät miellytä, mutta se kummastuttaa minua - miksi jatkaa vuosikymmeniä niin jos ei asia ei todella miellytä?
Katsoin ystävääni ja hänen lastaan, hymyilen aavistuksen kun hän katsoo sivulle. En voinut olla miettimättä, että valitsisiko hän tämän elämän jos voisi päättää toisen. Mietin, että minkä elämän hän valitsisi?

Koska jos et valitse tätä elämääsi jokainen aamu, ja jokainen hetki niin mikä sinua estää valitsemasta toisin? Mikä estää sinua juoksemasta maailmalle? Vai onko kyse juuri tietämättömyydestä ettet tiedä mihin haluat juosta?



Halusin purkaa hieman ajatuksiani tekstin muodossa, ja kuvat on aina parin viikon takaa. Mökkiävellism oli tosiaan, joissa olin Shatonien kanssa. Sen jälkeen ennätti olla Yukicon, jossa kävin Tiian kanssa pyörähtämässä. Mun elämä on tällä hetkellä vuoristorataa, enkä ole lainkaan kartalla siitä mitä tuleman pitää. Mutta uusia haasteita kohden! Toisaalta oon ihan positiivisin mielin, mutta jonkinlainen stressi ja pelko jäynää luita.

Kuitenkin. Kaikenlaista tuli kerättyä Yukiconista, tässä osa ostoksista:

Ja muutamia kuvia lisäksi. Vaikka itse sanoinkin, niin tunsin oloni tän tyylin kanssa kotoisemmaksi kuin aikoihin, joten ehkä vielä tulevaisuudessa leikkaan hiukseni oikeasti lyhyeksi. 

Tää Killstarin mekko on aivan rakkaus. En oo aiemmin hommannut mitään Killstarilta, mutta ehdottomasti tuun jatkossa hommaamaan. Oletin aina jotenkin, että ne on erityisen kalliita vaatteita, mutta sieltäkin onneksi löytyy paljon alennuksia.


Tässä oli kaikki tältä erää, hyvät viikonloput kaikille! ♥

Katsomme, mutta emme näe mitään

Sain aivan ihanan tsemppi kalenterin 2018 ja se on niin tajuttoman... mieltä kaiveleva. 

Nimittäin aistit.

Olen nyt todennut, että aistiminen silmillä, korvilla ja nenällä on tajuttoman vaikeaa. Varsinkin tietoisesti. On vaikeaa pysähtyä todella katsomaan, mitä näkee. Vaikka näemme asioita, emme välttämättä katso asioita ajatuksella. Me katsomme, mutta emme näe mitään. 

Samoin on haistamisen suhteen, todella harvoin tietoisesti haistelen että miltä missäkin haisee. Vasta jos jotain erityisen hyvää tai pahaa haistaa, niin asia on eri - sitten rekistöröi haistavansa jotain. 

Kuuleminen on aivan sama, sitä kuulee monen moisia asioita muttei rekistöröi niitä. 

Kuinka usein me todella pysähdymme kuulemaan, näkemään ja haistamaan? Todella harvoin ainakin itse, sillä nyt kuluneen viikon aikana se tuntuu jopa työläältä - mahdottomalta jos puhelin on kädessä. Olenkin havainnut, että puhelin syö paljon mahdollisuuksia aistia ja elää tässä hetkessä. On täysin immuuni ulkopuoliselle elämälle, kun keskittyy kaikilla aisteillaan näpertämään puhelinta.

Jos aistimme asioita kyseisestä hetkestä, me voisimme todella sanoa elävämme hetkessä. Jos tiedämme mitä juuri nyt haistamme, tunnemme, näemme ja kuulemme niin olemme täysin enemmän tietoisia hetkestä - aistimme pakottavat olemaan tässä hetkessä jos annamme kaikille aisteille vallan. 

Itse ainakin olen huomannut, että elän paljon enemmän tunteideni kautta, jotka tietenkin rinnastuvat aistimiseen paljonkin. Näen, kuulen ja haistan asioita mutta ne menee aivoihini sen enempää tiedostamatta, silti ne vaikuttavat mielialaani sekä ehkä jopa päätöksiini seuraavasta teosta. 

Olen huomannut, että keskityttyäni aistimaan asioita olen kyennyt rentoutumaan paljon paremmin. Olen kyennyt keskittymään paljon paremmin juuri siihen mitä teen, ja kaikesta saa jotenkin myös paljon enemmän irti. Tiedän olevani todella tunneherkkä ihminen, ja tunteilen mennen tullen asioista ja aistin paljon muiden tunnetiloja omieni lisäksi. Sen myötä olen kokenut, että aistimiseen keskittyminen rentouttaa itseäni ja työntää sivuun turhien tunteiden tulkitsemisen sivuun. 

Ehdottomasti olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi yhä useammin pysähtyä juuri siihen hetkeen vain itsensä takia, jotta voisi aistia asioita. Ihmiset tuppaavat arjen keskellä kiirehtimään pää kolmantena jalkana, jonka myötä stressaantuminen on täysin taattua. Vaikka täydessä ruuhkaisessa bussissa voit keskittyä katsomaan maisemia ja miettiä mitä todella näet, sen sijaan että stressaisit ympärillä olevia muita stressaavia henkilöitä. 

Joten anna hetki itsellesi, pieni hetki - se poistaa jo reippaasti stressiäsi. 

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille! ♥

It's time to start loving yourself

Olen nähnyt mitä tapahtuu kun ihminen elää aviossa rakastamatta itseään, ensin menee usko itseensä, sitten menee usko toiseen ja lopulta koko suhteeseen. Ennen uskon menettämistä suhteeseen ei ymmärrä sitä kuinka taukoamatta tuomitsee toisen osapuolen, hyväksymättä mitään mitä tuo tekee - mutta hyväksyikö hän ikinä omia tekojaan? Rakastiko hän ikinä itseään? Lähtikö hän ulos itsensä takia? Osti itselleen jotain mukavaa? Välitti itsestään?
Sillä jos et rakasta ja välitä itsestäsi, kuinka oletat saavasi muilta arvostusta? Jokainen ihminen käytöksellään opettaa kuinka ihmiset saavat kohdella häntä, jos et arvosta itseäsi ei kukaan muukaan arvosta sinua. Jos et rakasta itseäsi, et osaa rakastaa toisiakaan sillä rakkaus lähtee itsensä hyväksymisestä jonka myötä voi tasapainoisesti rakastaa muita ja hyväksyä muut omana itsenään.

Ajatellaan, ettet rakasta itseäsi, vihaat ja mustamaalaat itseäsi taukoamatta. En ole hyvä, en riitä, en ole kaunis, olen läski ... pystytkö ajattelemaan todella toisesta persoonasta täysin 100% että hän on niin kaunis, hän riittää juuri tuollaisena, hän on uskomattoman hyvä kaikessa - kokematta mitään negatiivisia ajatuksia, katkeruutta, vihaa, epätoivoa?
Koska jos rakastat itseäsi olet tasapainossa itsesi kanssa, jolloin voit olla tasapainossa myös toisen kanssa. Voit tasapainoisesti rakastaa, hyväksyä omat ja hänen virheensä, voit hyväksyä omat ja hänen huonot päivät, voit hyväksyä molempien sairaudet, voit kehittävästi ratkaista suhteen ongelmia. Rakkaudessa on kyse muustakin kuin vain toisen ihmisen rakastamista, se on asioiden ja tekemisten hyväksymistä. Kukaan meistä ei ole täydellinen, joten on turha etsiä täydellistä puoliskoa itselleen. On vain mahdollisuus hyväksyä tai olla hyväksymättä, jos toisen käytös ei miellytä on melkeinpä selvää ettei siitä tule mitään jos et aio sitä hyväksyä.
Rakkaus on sitä, että ollaat sujut toistensa kanssa, ollaan hyväksytty toisen hyvät ja huonot päivät, ollaan tietoisia itsestämme että toisesta, olemme aidosti iloisia siitä mitä saamme toiselta ja mitä yhdessä voimme olla. Rakkaus on muutakin kuin toisten pohjatonta rakastamista, se vaatii jokapäiväistä opettelua.


Monet pohtivat usein asioita, että onko hyväksyttävää lähteä pettämään. Onko suhde silloin kunnossa vai epäkunnossa, rakastaako persoona itseään ja toista vaikka pettäisi? Rakastaisiko? Olen yhä sitä mieltä, että jos suhde on tasapainossa jossa kumpikin kunnioittaa toisiaan ei pettämistä tapahdu. Jos on tarve päästä muiden kanssa harrastamaan seksiä, on minun mielestä asiasta syytä puhua. Kyse ei ole aina siitä, että halutaan uusi kumppani vaan kyse on tarpeesta nähdä muuta maailmaa -joillakin se tarve on voimakkaampi kuin toisilla. Jotkut haluat olla ainoastaan yhden kanssa suhteessa, toisilla käsite on avarampi. Ennen kaikkia asioista pitäisi keskustella, sillä keskustelu on asian ydin.
Mistä päästään jälleen asiaan, että jos rakastat itseäsi niin tunnet kyllä itsesi tarpeeksi hyvin myöntääksesi sen, että tarvitset seksiä muidenkin kanssa. Se ei ole mikään häpeä, vaan fakta jonka silloin tuot esille jotta itselläsi olisi hyvä olla - koska rakastat itseäsi. Sillä minun mielestä jokaisen pitäisi olla terveellisesti itsekäs, jos ei mitään vaadi itselleen syö kaikki muut sinun edestä.

Ja kuten aiemmin jo kirjoitin on kyse siitä, että sinä itse määrittelet kuinka annat muiden ihmisten kohdella sinua. Jos joku pettää sinua, sinä itse päätät jäätkö suhteeseen vai et - annattako vielä toiselle toivoa. Jos joku huijaa, sinä päätät yritätkö vielä luottaa vai annatko olla. Jos joku puukottaa selkää, sinä itse päätät voiko kyseinen ihminen ikinä arvostaa sinua niin paljon ettei tekisi sitä uudestaan. Kyse on pitkälti toisten ihmisten arvostamisesta, sillä jos on tarve mongertaa toisista pahaa on kyse yleensä siitä ettei arvosta toista ihmistä tarpeeksi. On olemassa myös tunnetut käytöstavat, että jos jonkun naama ei miellytä niin ei sitä tuolla tarvitse laukoa - se on tervettä hyvien käytöstapojen noudattelua, mutta myös sitä ettei itse alennu sille tasolle että arvostelee muita.
Sillä mitä sinä hyödyt sillä kuinka arvioit naapurin Pekan käyttäytymistä? Sinä itse päätät kuinka reagoit asioihin, kuinka heräät aamulla, kuinka elät elämääsi ja niin edelleen. Jos joku käyttäytyy hölmösti elämässäsi, voit päättää ettei hän kuulu elämääsi. Asiat eivät tietenkään ole aina niin yksinkertaisia, ja ne vaativat voimia sekä valtavaa kasvamista mutta se on tosiasia että jokainen päättää itse omasta elämästään.

Asioissa voi kasvaa, ja niissä myös tarvitsisi kasvaa. Täytyy osata päästää irti ihmisistä jotka tuottavat pahaa oloa, vain jotta itsellä olisi parempi olla. Se on suurta kasvamista, jota täytyisi tapahtua jotta voisimme edetä terveellisempää elämää kohden. Ja jos olemme täysin tasapainossa itsemme kanssa, me tiedämme milloin jostakusta on parempi päästää irti. Me tiedämme milloin työntää joku pois koska arvostamme itseämme tarpeeksi päästääksemme itsemme pois kivusta jota toinen aiheuttaa, tai olemme valmiita muuttamaan ympäristöstä pois joka saa meidät voimaan pahoin.

Kaikki pyörii sen ympärillä paljon me itse arvostamme itseämme, kuinka paljon me rakastamme itseämme. Kuinka paljon teemme työtä sen eteen, jotta oma elämämme olisi parempi meille itsellemme. Kuinka usein kuitenkin päädymme siihen, että ajattelemme muiden mielipiteitä? Usein, todella usein. Yhä useammin on helpompi tyytyä siihen, että tuudittaudumme tuuttuun ja turvalliseen. Se ei auta meitä kasvamaan, ja oikeastaan se luo ainoastaan hetkellistä turvallisuutta jota niin kovin kaipaamme. Mikään negatiivinen jossa roikumme ei tuo pysyvää turvallisuutta, ei vaikka kuinka luulemme niin. Tosiasiassa me pelkäämme kasvaa, ja näin ollen myös kiellämme itseltämme hyvinvoinnin ja sen, että voisimme rakastaa itseämme.

Koska kuinka moni jättäisi rakastamansa ystävänsä huonoon suhteeseen jos voisi lopettaa sen? Tuppaamme kuitenkin näkemään niin paljon paremmin muiden ongelmat, joka kertoo myös siitä että rakastamme niin paljon helpommin muita ihmisiä ympärillämme. Etäisyys tuo myös kykyä siihen, että ongelmien ratkominen on niin sanotusti "helpompaa" ja se, ettei todella tarvitse kohdata ja käsitellä ongelmaa.

Itsensä rakastaminen ei ole helppoa, sen tietää varmasti meistä jokainen. Itsensä rakastaminen on yksi asia, jonka voi oppia päivästä toiseen harjoittelemalla. Voi oppia kitkemään negatiivisia ajatuksia itsestään, voi oppia katsomaan itseään peilistä vähemmän inhoavasti, voi oppia ajattelemaan itseään enemmän muiden sijaan, voi oppia pysähtymään kiireessä itsensä takia, voi oppia niin monia asioita jotka parantavat mahdollisuuksia elää itsensä kanssa paremmin.

Koska mitä jää kun ketään muuta ei ole? 
Me joudumme aina elämään itsemme kanssa, joten olkaamme lempeitä itsellemme.

Ohikulkijana

Ohikulkumatkalla…

Millaisella ohikulkumatkalla olet ystäväsi elämässä? Kestääkö matkan teko vuoden vai kymmenen vuotta? Toisaalta sanoisin, että ohikulkumatka on lyhyempi matka, kun taas yksinkertainen saapuminen toisen elämään niin sanotusti pysyvästi onkin harvinaisempaa. Sanotaan, ettei mikään ole ikuista joka on tosiasia mutta toisaalta haluaisin sanoa että joistakin ihmisistä tiedän elämässäni joista voisin väittää että he ovat pysyvästi saapuneet elämääni, niin kauan kuin elämää onkaan jäljellä. Eli ei ikuista, mutta niin kauan kuin kaikkea tätä ihmettä on jäljellä.

Sillä suku ja perhe ei ikinä katoa, ei vaikka laittaisit välit poikki – kuulut silti samaan sukuun ja samaan perheeseen. Silti tiedän muutamasta harvasta ihmisestä elämässäni, että he ovat kuin perheenjäseniä. Vaikka välit menisivät poikki ajattelisin heitä, ja miettisin kuinka heillä menee. Minulla on ollut muutamia sellaisia ihmisiä elämässäni, ja toivon yhä että heillä on kaikki hyvin vaikkemme yhteyttä pidä.

Sanotaan, ettei ikinä tiedä kuinka ystävien kanssa käy sillä aina voi tulla riitoja joista on vaikea päästä yli. Silti vaikka niin kävisi muutamien ystävieni kohdalla, tiedän että tekisin kaikkeni vain selvittääkseni välimme. Niin paljon heitä tarvitsen, niin paljon heitä rakastan – niin paljon toivon, etteivät he halua olla vain ohikulkijoita elämässäni.

Niin moni saapuu elämäämme vain tullakseen ja lähteäkseen, hyvässä tai pahassa. Joku ihminen tönäisee meitä hyvällä tavalla, joku pahalla tavalla. Joku on tullut opettamaan meille jotain, ja opittuamme jotain huomaamme heidän jo poistuvan elämästämme. Tiedän, että tämä kuulostaa siltä että kaikella on tarkoitus, mutten oikein siihen usko. Tämä on vain tuntemus jonka koen kun joku ihminen saapuu elämääni, ja mietin että kauankohan tämä hyypiö mahtaa elämässäni vaikuttaa tai mitä varten. Koska kaikilla on jonkinlainen virka toisen elämässä, oli se virka sitten vain hiljainen kummittelu. 

Itse vahvana introverttinä tunnistan selvästi ajanjakso milloin vahva ystävyys suhde on päättynyt ja seuraava alkanut. Suhteet ovat menneet lomittain, mutta aina jostain syystä se vanha tuttava taipuu taka-alalle. Introverttinä minun on vaikea keskittyä moniin ystävyys suhteisiin yhtä läsnäolevasti, joka ajaa minut nopeasti karsimaan ne ”turhat” suhteet pois. Minun on vaikea ylläpitää aktiivisesti syviä suhteita, ja sen lisäksi myös vaalin eniten syviä suhteita ja kyllästyn joutaviin suhteisiin missä ei ole mitään syvää. Tämän myötä hahmotan helposti ohikulkijat, ja ne jotka tarjoavat minulle jotain syvää mutta ovat silti vain ohikulkijoita. Täällä on ystäviä jotka ovat jääneet uusista ystävistä ja poika/tyttöystävistä huolimatta, he ovat jääneet kaikista riidoista huolimatta. En näe heitä ohikulkijoina, näen heidät perheenjäseninä jotka kevyesti voisin kuvitella vanhustenkotiin kanssani.

Onko ohikulkijassa sitten jotain pahaa? Ei, en näe että ohikulkijat olisi mitenkään huonosta. Meistä jokainen tarvitsee kipeästi ohikulkijoita elämämme, ihmisiä jotka tönäisevät meitä suuntaan jos toiseen. Jotka ravistelevat juuriamme, ja yrittävät työntyä ihomme alla. Ohikulkijoita jotka kysyvät meiltä oletko varma vain horjuttaakseen varmuutemme omaan elämään, ja sitten poistuakseen lopullisesti.

Kuka sinä olet?

Oletko ohikulkija elämässäni?

Olenko minä ohikulkija sinun elämässäsi?

Ehkä halusin olla enemmän kuin pelkkä ohikulkija elämässäsi. 

Lied to your flesh and your blood

Nautintoaine joka on ollut osana historiaa jo monet vuosisadat, ja varsinkin osana Suomen kulttuuria. Niin kuuluisa alkoholi, josta käydään kaiken aikaa keskustelua lakienkin parissa. Juuri tänä iltana haluan kirjoittaa kyseistä aineesta, jota niin moni Suomalainen nauttii.
En halua osoittaa ketään syyttävällä sormella, en halua tuomita, enkä olla vastaan tai puolesta – haluan ihmetellä sitä mitä juuri kyseinen aihe minussa herättää.
Erään ystäväni kanssa olen miettinyt monesti, että onko niitä lapsia pakko tehdä maailmaan, jos ei todella ole valmiita niitä kaitsemaan? Monilta äidiltä olen sen sijaan kuullut, että ei sitä vanhemmaksi tulla sillä hetkellä kun on synnyttänyt ja lapsi on sylissä. Tottahan se on; opitaanko lasta rakastamaan kun se on sylissä? Onko opittu vastuulliseksi vanhemmaksi jo ennen lapsen syntymää? Sillä… mikään ei tapahdu sillä hetkellä, kun lapsi on jo sylissä.

That’s the problem with drinking, I thought, as I poured myself a drink. If something bad happens, you drink in an attempt to forget; if something good happens you drink in order to celebrate; and if nothing happens you drink to make something happen.
—  Charles Bukowski
WOMEN (1978)

Suomalaisilla on kulttuuri, että oli juhla mikä hyvänsä, oli saavutus tai tappio mikä tahansa; aina on syytä juoda. Aina on syytä yleensä juoda vieläpä siihen kuntoon, ettei muisteta omaa nimeä. Aina. Aina voidaan kohottaa maljaa. Siihen on opittu, eikä se tule katoamaan kulttuuristamme mihinkään.
Joten on sitten jokaisen oma päätös, käyttääkö ja miten käyttää. Kotipuolesta nopeasti opitaan se, mikä on hyväksi ja mikä on pahaksi. Kotipuolessa jossa alkoholia menee enemmän kuin laki sallii, on lapsesta itsestään kiinni kännääkö heti teininä itsensä putkaan vai pysyykö peloissaan raittiina. Suomessa on vaikea löytää hillittyä juomakulttuuria, joko sitä ryypätään hullunlailla, tai sitten ei ollenkaan. Toisaalta jotkut sanovat, että nykyinen sukupolvi on alkamassa arvostamaan laatua määrän sijaan – tiedä siitä sitten.
Palatakseni aiheeseen siitä kuinka perheissä käytetään alkoholi. Minusta on vastuutonta, jos vanhemmat eivät kykene olemaan raittiina lapsensa edessä – tai edes siinä kunnossa, että voi sanoa kykenevänsä huolehtimaan lapsestaan. Ei lapsella pitäisi koskaan olla syytä vanhempi vanhempien sijasta, lapsen täytyy saada olla lapsi. Jos taas raittius on niin vaikeaa, minusta olisi syytä miettiä onko todella tarpeeksi vastuullinen kasvattamaan lapsensa. Aina kaikki valittavat, että tupakointi tappaa ja sitä ei sovi harjoittaa lasten lähellä, mutta kaikki on kuitenkin ihan okei että vanhemmat juovat lasten edessä? Ylipäätänsä, olen sitä mieltä että on jokaisen vastuu miettiä ennen lasten tekoa, onko todella olemaan vastuullinen vanhempi kaikella tavalla. Onko elämä siinä tilassa että se kestää uuden ihmisen?
Otetaan nyt esimerkkinä se, että halutaan lapsi ja sitten juodaan kaikki päivät. Lopulta lapsi joutuu lastenkotiin, ja joutuu varttumaan sen tiedon kanssa että vanhemmat olivat kykenemättömiä huolehtimaan lapsesta. Tai, että lapsi joutuu varttumaan kodissa jossa alkoholismi on osa arkea. Joko lapsi pelkää tulevaisuudessaan monen moisia asioita, tai sitten hän löytää itse itsensä ojasta.  Niin kauan kun ei ole lapsia, voit tehdä alkoholilla mitä lystää ja tuhota itseäsi, mutta kun sinulla on lapsia – sinulla on vastuu pienen ihmisen elämästä. On niin monia tuttavia, joiden vanhempien luokse haluaisin vain mennä kysyäkseni mitä ajattelit, niin monta, että itkettää.

 

Todella monissa perheissä kerrotaan, että ei ongelmaa ole. Mutta yleensä se kertomus menee kutakuinkin näin; otan viiniä ruoan kanssa, otan viiniä vain työpäivän jälkeen, otan viiniä vain rentoutuakseni, otan viiniä saadakseni unta, otan viiniä vain hyvän maun vuoksi, otan viiniä vain… vain. Ja yksi lasi aina vain joka ilta. Onhan se nyt vain viiniä, niin tuskin se mitään huolettavaa voi olla – mutta voiko? Jos joka päivä tarvitset viiniä; syödäksesi, rentoutuaksesi, nukkuaksesi niin ehkä olisi syytä harkita olisiko keinoja tehdä ne asiat ilman alkoholia. Viinit muissa kulttuureissa ruokien kanssa on ollut pitkään osana, ja nyt se on myös tulossa Suomeen – silti olen hieman epävarma omaksuuko suomalaiset todella sitä sivistynyttä käyttöä ruoan kanssa vai jatkuuko se senkin jälkeen pitkin iltaa tissutteluun. Ja aina kuuluu se; vain tissuttelen, vain ihan vähän. Joka päivä ihan vähän.

Ei tarvitse olla absolutisti kirjoittaakseen mitä kirjoitan juuri nyt. Haluaisin vain havahduttaa ihmisiä välillä omaan käyttämiseensä. Haluaisin havahduttaa heidät siihen todellisuuteen, että alkoholin käyttöä pitäisi todella miettiä. Ei vain muiden takia, vaan myös itsensä takia.

I tried so hard to fight it but it's hopeless

Am I your child?

Or just a charity award?

Mitä ystävät sinulle merkitsevät?

Mitä ystävyys on? Mitä parhaat ystävät ovat?
Mitä ne tarkoittavat, mitä eroa niillä on, mitä toiselta voi odottaa ja mitä toinen voi odottaa sinulta?
Tasapainoinen ystävyys -mitä se on? Pitääkö ystävyys sisällä aktiivista näkemistä, puhumista? Mitä se sisältää?
Entä miten kaikelle pitäisi ennättää antaa aikaa? Mille "kuuluu" antaa aikaa? Entä jos sinulla on enemmän antaa aikaa toisille kuin heillä sinulle? Pitääkö siirtyä ihmisiin joilla on aikaa nähdä, keskustella?
Mitä jos kaikilla on liian kiire, ja entä jos itse annatkin itse liikaa muille? Jääkö yksin jos on se jolla on laumat välinpitämättömiä ihmisiä tai silloin jos on ne muutamat joilla on aikaa?
Onko kellään oikeasti aikaa?

 

Ystävyyttä on monenlaista; toiset mieltävät tutut ystäviksi, ja toiset näkee niiden välillä suuren eron. Toiset taas ei oleta ystävyyden tarvitsevan aktiivista näkemistä/puhumista, siinäkin on eroa miten näemme jonkun kaverinamme tai ystävänämme; mitä eroa niillä on?
Mitä jos näkemykset eroavat? Milloin tulee miettiä onko ystävyys muuttunut yksipuoliseksi?
Ystävyyskin on suhde parisuhteen lailla ja sitäkin pitää huoltaa, ei kukaan voi jäädä mihinkään suhteeseen yksin.
Välitätkö yksin toisesta vai vain luuletko?
Ja jos välitätkin onko syytä välittää?
Onko syytä käyttää aikaa ihmisiin kuin hullun mitään takaisin saamatta? Miksi edes yrittää kun voi juosta maailmalle ja tavoittaa ne, jotka haluavat antaa aikansa ja hetkensä sinulle.
Kyse ei ole ripustautumisesta, kyse on ystävyydestä. Aina ei tarvitse jaksaa, aina ei tarvitse keskustella; mutta ystävyys vaatii edes jotain. Ajatuksia, aikaa.
Jos jotain tapahtuukin on joku tavoitettavissa; jolla on aikaa, ja joku jolla on aikaa sen suurempia onglemia.Halua, mielenkiintoa antaa aikaa.


Taukoamatta jos koet itsesi taakaksi, taukoamatta jos koet tarvetta miettiä annatko liikaa -mieti onko missään mitään järkeä.
Ja joskus sitä haluaisi antaa kaikkeensa toiselle, mutta joskus on syytä miettiä muita ratkaisuja. Kaikille ei löydy aikaa, kaikkia ei voi rakastaa, joten täytyy miettiä kenelle antaa aikansa. Jokainen itse päättää kenelle aikansa, sanansa ja katseensa antaa.
Arvostaa täytyy sitä mitä toinen antaa, sillä joku saattaa löytää muualta parempaa. Arvosta, ann ja pidä ystävistäsi kiinni.
Sillä joskus ystävyyskin lakkaa jos sitä ei tarpeeksi huolla.

Vielä minäkin joka kaikille niin antaa, oppii vaatimaan muilta enemmän; ei minullakaan loputtomasti aikaa ole, joten miksi käyttäisinn aikaa niinhin jotka eivät käytä minuun?