At that time, the two of us were dreaming about eternity

closed my fate

cause my pain

still I believe future…

“If you stop, it will get easier”

“Do you want to believe a little bit longer?”

I won’t fight the two quarrelling voices

If they quickly snatch away my thoughts

Snatching away all of my hopes

No tomorrow, walking towards tomorrow 

This awakened “evil” will eat everything until it’s exhausted

We won’t stop until we die, until our lives are exterminated

FÆK & ADAMS 20022015

ADAMS @ Gloria 20.2.2015

Vettä satoi, tuuli riehui – mikäs muu kuin keikkapäivä ja kaunis jonotus sää. Meidän piti jonottaa Shaton kanssa ja varta vasten herättiin tuskallisen aikaisin. Siitä heräämisestä, ajoissa laittautumisesta ja ajoissa ehtimisestä huolimatta me ei päästy jonoon saakka neljäksi. Sen sijaan majoituttiin mäkkiin. Uhrauduttiin joskus kuuden aikoihin jonoon Essin seuraamme liittyneenä.

Sisälle päästiin ajalleen, noin 19:00 ovien auettua. Sisälle päästyämme suunta kävi suoraan eturiviin oikealle puolelle. Näkymät olisivat hyvät, jälleen kerran, mutta mitä muuta Glorialla voisikaan odottaa? Täytyy tähän väliin ylistää Gloriaa keikkapaikkana, koska parhain keikkapaikoista ikinä!

Illan show alkoi lämppäribändin FAEK tahdissa. Kyseistä bändiä ylläpitää Jae (laulaja), Red (kitaristi), Obey (basisti) ja Juza (rumpali). Siitä on aikaa kun Jae on nähty laulamassa, mutta täytyy sanoa että ei miehen laulutaito ole mihinkään kadonnut, päinvastoin! En ole varma kuinka monta biisiä he esittivät, mutta niihin lukeutui FAEKin omien biisien lisäksi myös covereita. FAEK soitti hyvin, vaikka bändillä ei vielä pitkää taipaletta olekaan takanaan. Varmasti tämä keikka suo heille uusia mahdollisuuksia, sekä positiivista suosiota.

FAEKin jälkeen seurasi vajaan puolen tunnin tauko. Odotus oli jo käsinkosketeltavaa, eikä salista puuttunut innostunutta meininkiä. Kärsivällisen odotuksen päätteeksi Shota ja Adam astelivat lavalle, intoa puhkuen yhtä lailla kuin fanitkin. Keikka pyörähti käyntiin heti miesten saavuttua lavalle. Settilistaa ei löytynyt mistään päin, enkä muista sitä, joten pahoittelut siitä. Keikka eteni energisissä merkeissä, eikä miehissä ollut havaittavissa minkäänlaista jännitystä. Olin jo ADAMSin ensimmäisellä Suomen keikalla ihmeissäni siitä, kuinka nämä miehet todella pystyvät niin tyynenrauhallisesti pitämään sellaista show’ta keskenään. Se ei ollut muuttunut tälläkään kertaa mihinkään. Käsistä pitelyä, käsillä koskettelua, kiehnäämistä. Erityisesti mieleen painui miesten katsekontakti. Tapa, jolla miehet katsoivat toisiaan silmiin. Mitään sanomatta, mitään laulamatta – kuinka auliisti he pitivät katsekontaktin toisiinsa, taianomaista.

Keikan jälkeen seurasi nimmaritilaisuus.

Täytyy sanoa, että jos jotain jäi päähän niin aina jatkuva ADAMS biisien soiminen päässä aina keikasta lähtien tähän hetkeen saakka ja eteenpäin. En ymmärrä mikä siinä on, mutta niiden musiikki jää jotenkin aina soimaan päähän kuunneltuani kyseistä bändiä.

We are Adams not a hero neither a god nor Buddha.
We are Adams not a hero neither a god nor Buddha.
But we might be you HERO if it's what you wish.
Trust me, keep close to me, Dear Eves my precious broken piece.

Keikka oli todella onnistunut. 

Kiitos järjestäjille, kiitos ADAMSille, kiitos FAEKille, kiitos seuralle ja kaikille keikalla olleille! 

UNBROKEN elokuva

  

"If you can take it, you can make it."

"A lifetime of glory is worth a moment of pain."

UNBROKEN elokuva -arvostelussa 

Käytiin kattomassa Shatonien kanssa Murtumaton ensi-illassa perjantaina, 
joten alempana nyt siitä arvostelua. (Lue: arvio tehty epävakaassa tilassa, koska miyavi)

Elokuva perustuu tositarinan olympiaurheilijasta ja sotasankarista Louis ”Louie” Zampperinista (Jack O’Connell). Toisessa maailmansodassa Zamperini ja kaksi hänen toveriaan (Domhnall Gleeson ja Finn Wittrock) joutuvat meren armoille Tyynellä valtamerellä pommikoneen pakkolaskeuduttua. Miehet joutuvat olemaan 47 vuorokauden ajan pelastuslautoilla säiden ja haikalojen armoilla. Viimein pelastuttuaan miehet päätyvät Japanin laivaston käsiin ja sotavankileirille. Vankileirillä Louie kohtaa Linnuksi kutsutun vanginvartijan (Miyavi), joka ensihetkistä lähtien ottaa Louien sadistisen väkivallan silmätikuksi. Lintu käyttää aseinaan asemaa ja väkivaltaa, sen sijaan Louien pitäessä pintansa henkisellä vahvuudella. Lintu tuntuu tunnistavan Louista oman taisteluhenkensä ja sitä suuremmalla halulla pyrkii murtamaan miehen.

Suomalaisille katsojille löytyy yhteys aina Suomeen saakka. Sotien välisenä aikana Zamperine menestyi juoksijana ja kilpaili 1936 olympialaisissa Berliinissä. 5000 metrin juoksussa hän jäi kahdeksanneksi kahden suomalaisten juoksijoiden joukossa, jotka nousivatkin aina mitaleille saakka.

Elokuvan on ohjannut ja tuottanut Angelina Jolie.

Siinä oli pientä ideaa ja nyt itse arvostelua kirjoittamaan.

Mun mielestä elokuva koostu kolmesta erillisestä "aikajanasta". Ensin käydään läpi vähän Louien menneisyyttä, sekä menestystä juoksijana. Hieman avataan verhoa sodasta pommikoneiden pommittaessa toisiaan. Siitä seuraa seuraava ajanjakso, jolloin Louie ja hänen kaksi toveriaan joutuu merenhätää valtamerellä. Valtamerellä vietettyä jaksoa ei sivutettu turhia, vaan annettiin aikaa. Valtamereltä viimein selvittyä alkaa viimeinen, mutta myös pisin ajanjakso. Viimeinen ajanjakso vietetään Japanin vankileirillä, missä kohtaa myös Lintu (Miyavi) astuu elokuvaan.

Aloitetaan siitä, että mun oli todella vaikea eka ajatella Jack O’Connell Louien rooliin, koska mies on näytellyt Skinseissä Cookia. Tästä pelosta huolimatta saatoin ilolla huomata, että nuoresta ”rellestäjästä” olikin kasvanut mies, eikä roolisuoritusta saattanut kuin ihailla, mies heittäytyi rooliinsa täysin.

Siirrytään tästä pikapuoliin Lintuun eli Miyavin roolihahmon puoleen. Mun täytyy myöntää, etten ajatellut sen roolin olevan ihan noin väkivaltainen. Mutta mitä se voi tarkoittaa? Miyavi suoriutui väkivaltaisen ja sadistisen hahmon näyttelemisestä, ei ehkä ongelmitta, mutta todella hyvällä lopputuloksella. Ottaen huomioon kielimuurit, miehen täysin päinvastaisen luonteen Linnusta ja Amerikan, että Japanin väliset ristiriidat – täytyy olla vaa todella ylpeä tästä artistista. En olisi ikinä ylipäätänsä uskonut, että Miyavi nähdään joskus elokuvateatterin kankaalla, puhumattakaan Angelina Jolien ohjaamassa elokuvassa. Välillä en tiennyt itkeä vai nauraa, pelkästään Linnun päähäänpistoksista. Silti ihmisten täytyisi yrittää muistaa näissä asioissa, että näytellyt hahmot ovat erikseen kuin taas näyttelijät itsessään.

Täytyy sanoa, että Angelina oli onnistunut ohjaamisessa erityisen hyvin, saatuaan kaiken toimimaan näin hyvin. En löytänyt elokuvasta mitään valitettavaa, lieneekö syynä sekava mielentila vai sokea hämärtyminen kaikelta valitettavalta.

Elokuva on kokonaisuudessa hyvin toteutettu, eikä katsominen käy liian pitkästyttäväksi. Tietenkään en tiedä oikein siitä, että Miyavi eritoten halusi näin luoda Amerikan ja Japanin välille puhtaampaa tilaa. Tiedä siitä sitten, oliko elokuva todella välien puhdistamista, koska väkivaltaa ja puhdasta vihaa elokuva ei jäänyt uupumaan.

Haluaisin arvostella Miyavia vielä enemmän, mutten löydä mitään konkreettista sanomista enää. En tiedä haluanko nähdä leffan uudestaan heti vai heti, mutta taidan siitä huolimatta ajautua katsomaan ennemmin kuin luulenkaan elokuvan uudestaan. Mielelläni näkisin Miyavin uudestaan valkokankaalla, mutta tiedättehän, kaipaan myös sitä miestä älyttömästi lavalle soittamaan. Vain aika ja tulevaisuus voi näyttää, mitä kaikkea mies saakaan vielä aikaan.