Kävellään tutut rappuset ylös, suunnataan alas katsomoon.
Emme pääse sinne. Vartija osoittaa parvelle vieviä rappusia. Vilkaisemme
toisiamme, mutta suuntaamme parvelle kummissamme. En yritä ymmärtää, mistä on
kyse. Ylös päästyämme, alan hahmottamaan. Ihmisiä on paljon parvella, eikä
kaiteita näy. Kaiteista lähtee jokaisesta kohdasta noin kolmen rivin yleisö. Mahdollisuudet
näkymät lavalle on mahdottomat. Kierrämme parven, mutta palaamme takaisin.
Onhan meillä sentään seinän kokoinen kankainen kuva, joka kuvaa lavalle.
Musiikin alkaessa tunnen surua, mutta myös turhautumista. Olen pahoillani
kovempien fanien kohdalla, jotka seisovat kankaisen kuvan edessä. Maksettuaan
liikaa, oletettuaan liikaa. He luulivat näkevänsä idolinsa, mutta saivatkin
mahdollisuuden vain katsoa kuvaa kankaalta.
Yleensä kirjoitan keikka raportteja. Tänään minusta tuntuu,
etten olisi edes käynyt keikalla eilen. Minulla ei ole selviä muistikuvia, ei
kunnon näkemystä ihmisistä. On vain kangas, joka jäi kummittelemaan mieleeni.
Kirjoitin BVBn keikasta vähän aikaa sitten. Siitä ei ole
edes kauaa. Ajattelin kauhuissani, että taas Nosturi on loppuunmyyty. Ajattelin
toiveikkaasti, että Nosturi olisi parantanut. Viimeksi saliin ei päässyt
sisään, ellei änkenyt henkensä edestä. Tällä kertaa oli onnekas, jos näki edes
vilaukselta jäsenet. Joku voisi tulla pätemään, että eikö musiikki riitä. Noh.
Riittää. Mutta kai jokainen tietää keikkojen tarkoituksen? Sitä tyhmempikin
tajuaa, että haluaisi ehkä mahdollisesti nähdä jotain. Kyllä musiikki riittää,
mutta omasta mielestä pitäisi olla edes jonkinlainen mahdollisuus nähdä jotain.
Joku voisi sanoa, että mene jonottamaan, jos haluat nähdä. Voisin tehdä sen
kaiken. Voisin, jos tietäisin, että paikkaan myydään liikaa lippuja. Voin
sanoa, että Nosturi tekee sen ilmeisesti aina. Ei välitetä, jos ei nyt kaikki
satu näkemään. Jos bändi tulee Koreasta saakka, eikä paluusta ole tietoakaan,
niin eiköhän sitä oikeasti haluaisi myös nähdä sen kerran. Ja tuli bändi sitten
mistä vain, niin kyllä mä ymmärrän, jos ihmiset turhaantuu tän järjestelyn
vuoksi.
Me saavuttiin Nooran kanssa puoli kuuden aikoihin
Nosturille. Jonoteltiin sisälle. Saimme mahdollisuuden ostaa julisteen, tai
mennä narikkaan. Ilmeisesti myynnissä oli ollut paitojakin, mutta ne olivat
loppuneet. Heitimme tavarat naulakkoon, ja suuntasimme saliin. Poikkeuksellisesti
jouduimme suuntaamaan parvelle, syystä tai toisesta. Parvelle päästyämme
totesimme, että mahdollisuudet nähdä lavalle on todella, todella pienet. Mutta
olihan sentään seinälle saatu kangas meitä toivottomia varten! Järjestäjät siis
varmasti ajattelivat, että 45,95€ (toimituskuluineen n. 50€) maksettuaan on ihan
okei tuijotella kankaalta. Ymmärrä kyllä, jos kyseessä olisi suuri halli
keikka, josta toisesta päästä näkeminen on mahdottomuus. Mutta kun kyseessä on
klubi – keikka, niin mitä ihmettä.
Keikka pyörähti käyntiin. Ei mulla ole mitään sanoja
kuvaamaan keikkaa, koska kuten sanoin. Mun mielikuvat keikasta on todella
pienet, lähes olemattomat. Jo puolen tunnin päästä ilmoitettiin, että biisejä
on enää kolme jäljellä. Ilmeeni taisi venähtää. Keikkahan vasta puolelta alkoi.
Viimeisien biisien aikana seinille kiipeiltyä saattoi nähdä vilauksen
jäsenistä, mutta vain jos todella kiipesi pitkin seiniä. Puoli kahdeksalta
keikka oli ohi. Tällä kertaa oloni ei ollut tyhjä, eikä tyhjennetty. Oli vain
hetki, joka tuli ja meni. Hetki, jolla ei ollut minkäänlaista merkitystä. Ulos
päästyäni vedin ilmaa keuhkoihini, ihmetellen, missä juuri olin huikean tunnin.
Yhtä asiaa ihmettelen näillä keikoilla: onko se niin
jumalattoman vaikeaa huomata niitä kuvia seinillä, jotka kieltävät kuvaamisen? En
osaa laskea, kuinka monta kameraa näin. En osaa laskea, kuinka monta kuvaa olen
jo netissä nähnyt. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää? Itse artisti on
luultavasti tehnyt määräyksen, ei Nosturi. Mikä siis kunnioittamisessa on niin
vaikeaa? Tällaiset teot saattaa pahimmassa tapauksessa johtaa siihen, ettei
paluuta enää tule. Ei kaikki katso sääntöjen rikkomista hyvällä, jos se
tarkoituksella on laadittu. Häpeäisitte.
Ja yritän ymmärtää, koska Nosturi ymmärtää olla myymättä
lippuja liikaa. Jos tiloja ei ole, niin turha sitä paikkaa täyteen on lastaa.
Tai ilmoittakaa vaikka, että mahdollinen este näkyvyyteen. Ei sitä varmaa
porukka ymmärrä, joka sai seistä alhaalla vain ylimääräistä maksettuaan, ja
nähtyään kaiken, että jotkut eivät nähneet kertaakaan artistia. Ihmiset
tolkuttavat, että ei kannata jonottaa. Mitä muuta ihmiset enää voi, jos ne
haluaa nähdä keikoilla jotain? Sepä se. Kun
katoin niitä lukuisia faneja parvella, joiden kasvoille levisi epätoivoinen
ilme, jopa tuskainen. Ymmärrettyään, ettei mahdollisuutta näkemiseen ole. Miltä
se teistä tuntuisi, jos olisitte odottaneet idoleitten näkemistä ikuisuuden?
Monet vuodet? Ja sitten, kun he viimein tulevat Suomeen, niin järjestelyjen
vuoksi ei näe mitään. Voin myöntää, etten nähnyt gazettessa itsekkään sen
enempää, mutta tiedän, että jos olisin mennyt omaa viisauttani taaksepäin,
olisin nähnyt. Mutta jos mahdollisuudet näkemiseen ovat yhtä kuin nollat, niin
vaikea sitä läpi ihmisistä on nähdä. Eniten surettaa niiden puolesta, jotka
olivat vielä enemmän faneja, muttei saaneet mahdollisuutta nähdä.
Mitä tähän keikkaan tulee kaiken kaikkiaan, en jaksa uskoa
meneväni enää muille Korealaisten keikoille. Riippuen monista tekijöistä, jää
nähtäväksi. Silti Japanilaisten bändien maailma, että keikat ovat enemmän mua
varten.
.jpg)
.jpg)
.jpg)
