Pelataan hieman, heitetään sekaan vettä, suolaa ja verta… pelataanko lisää vielä? Lisätään reseptiin lisää verta ja suolaa, jotta varmasti tuntee mitä on kipu ja lopulta tunteettomuus. Sadistininen virne nousee kasvoilleni, kun katson sinua kysyvästi ja ojennan vuoroani sinulle, pelataanko vielä? Kevyt kuiskaus, vaatimaton pyyntö, mutta sitäkin houkuttelevampi… haluat jatkaa, tiedän sen. Joten jatketaan… tiedän pian miltä tuntuu olla turta kipuun…
Vuodatat kyyneleen, vaikka haluat jatkaa. Sydämen sykkeesi kertoo sen -se lyö pelosta, kiihkosta, halusta jatkaa tätä painajaista. Vastaat viimein kuiskaukseen, heikolla, särkyvällä äänelläsi. Vastaus on myöntävä, ja naurahdan kuivasti. Olet sairas... yhtä sairas, kuin minäkin. Pyörä pyörii, rautainen neste vuotaa pitkin molempien ihoa, jättäen jälkeen pientä katumusta, mutta silti suurta intohimoa. Pyydät armahdusta, mutta naurahdan jälleen. Luulitko minun lopettavan, kun pyydät? Ethän sinäkään tehnyt niin silloin, kun minä pyysin. Joten jatkan, annan veren maalata maailmaasi uudet sävyt. Maailmasihan oli ennen niin mustavalkoinen, mutta sinun kuuluisi kiittää, kun näinkin sadistinen peto antoi siihen rautaisen nesteen väriä. Muttet kiitä, ja tiedän, ettet tule kiittämään. Olen idiootti, kun kuvittelen sinun oikeasti nauttivan, mutten voi mitää itselleni, vaan annan sadistisen virneen jälleen palata kasvoilleni.
Viimein lähestyn sieluasi, kosketan kevyesti, mutten epäröi koskettaa. Minun sieluni kiehtoo sieluasi, etkä voi olla lähestymättä. Tahdot tarttua tanssiin, koskettaa sieluani enemmän, mutten voi olla naurahtamatta vaimeasti, kun tulet enemmän vain ansaani. Olet niin avuton, niin naurettavan avuton. Huutaisit edes. Ei... luotat niin sokeasti, että olen selkeästi ylivoimilla. Astun askeleen sivummalle, seuraat kuuliasti, käännyn ympäritse ja silmäni kulkevat läpi heikon kehosi. Hyvä... olet heikko, ettei tarvitse kuin hieman enää koskettaa, niin olet särkynyt. Särkynyt pieni enkelini. Naurahdan ja lisään jälleen reseptiin lisää verta ja suolaa. Silmissäsi vilahtaa epätoivo, ja jossen erehdy... luottamus on myös vähillä. Ei, en tapa sinua. Lupasinhan. Lupasinhan auttaa sinut ylös ongelmista, lukuunottamatta minua. Olen ongelmistasi pahin.
Sielusi on paloiteltu pala palalta, etkä ole vieläkään huutanut apua. Olet hyväksynyt kohtalosi. Jokainen pala on viskattu erilleen, etkä löydä niitä, vaikka kuinka kompuroit ja etsit. Kompuroi lisää, ano, itke, vuodata vertasi... pyydän. Olen jo sairas tämän nautinnon kanssa, on sairasta nauttia jostain, joka kituu. Mutta silti... kun tulet luokseni, kosketat kevyesti sieluani, yrität parantaa minua tältä järjettömyydeltä, käännän selkäni ja naurahdan kylmästi. En ole ansainnut parantumista, enkä edes halua sitä. Tuijotat epätoivoisesti selkääni, kun jatkan vaimeaa, ja kylmää naurua, kun en katso sinuun. Silti tiedän, että himoat katsettani omaksesi, mutta annan sinun kärsiä vain enemmän. En ole sinun käskytettäväsi, orjasi, saatika palvelija. Olen sinun pahin painajainen, omistaja, joka määrää jopa hengityksesi tahdin.
Käännyn viimein ympäritse, katseemme kohtaa ja purskahdat kyyneliin. Kasvoilleni leveää virne, kun vien käden leukasi alle, ja pudistelen päätäni. Olet niin heikko jo, niin ihailtavan heikko. Olen tehnyt sinusta sellaisen, olet minun taideteokseni, rakkaani. En ole jättänyt sinuun yhtäkään epäkohtaa, virhettä, tai mistä joku voisi valittaa. Olet minun enkeleni, parantumattoman kaunis olento. Naurahdan ajatuksilleni, ja katselen sinun silmiäsi, joista loistaa epätoivoi, mutta uskollisuus. "Olet kaunein maan päällä, olet kauneinta koko avaruudessa. Olet rakkaani, joka oppi lentämään" -kuinka niinkin sadistininen olento, kuin minä, saattoi saada kyseiset sanat huulilta ulos?
Kirjoitettu: 2012
Tälle tarinalle ei ollut selvää alkua, eikä selvää loppua mutta pidin tästä aina jollain kierolla tavalla.
Tää on täynnä jotain epämääräistä tunteiden purkamista, kestäkää! ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti